Jurttapäiväkirja
Jurttapäiväkirjan kirjoittaja tutkiskelee, vaikuttaako pyöreään, pehmään huoneeseen muuttaminen rauhoittavasti mieleen. Täältä voi siis seurata, kuinka eräs Yhteisökylään muuttaja kotiutuu jurttaan Hämynotkon tontille miehen, tyttären ja koiranpennun kanssa ja osallistuu muuttuvan yhteisökylän rakentamiseen, kenties itsekin muuttuen.
Jurtta on kivikautista huipputeknologiaa: se on perinteinen keski-aasialainen nomaditeltta, jota kokeilijaperhe muokkaa livonsaarelaisiin olosuhteisiin sopivaksi.
Luonnonläheinen asumus on kuin tuulessa uiva pesä, jossa sisäänastujan katse vetäytyy kohti kattoa tukevan kruunun taivaaseenjohtavaa keskusta. Kuvat ja tekstin toimittaa Inkeri, päivitellään pari kertaa kuussa.
xxx xxx xxx xxx xxx xxx xxx
OSA 11.
4.9.
Elokuu on aikaa, jonka toivoisi aina jatkuvan vielä pari viikkoa kauemmin: utuisen kuulas aamu jonka pilvet väistyvät helteiseksi kääntyvää aurinkoa – kun kuljen maita ja mantuja maan pieniä ihmeitä tutkailevan lapsen ja eestaas metsiin loikkivan koiranpennun kanssa, ämpäri herkkutateista täyttyen, kaikki värit niin kypsinä, että tekisi mieli syleillä koko maanpiiriä ... ja vielä löytyi ahomansikoita!
Mutta syksyn sateet ja tuulet keräävät ihmiset taas istumaan iltaa sisälle saman pöydän ääreen, ja kotimatkalla ihailemaan monta kuuta piilossa lymyillyttä tähtitaivasta, ja niitä tarinoita.
Kesä on ollut vilkasta rakentamista, kasvua ja uusien muotojen kehräämistä. Vaikka olemmekin keräytyneet yhdessä syömään – milloin mihinkin kannonnokkaan istuen, nuotiopiiriin tai pöydänkin ääreen, niin lounaalta on aina kiire takaisin. Rakentamaan, hoitamaan, tekemään, ja keskustelut pyörivät klapikoneen, seinänkatonlattian ja tienkaivuun käytännöllisyyksissä. Eikä työ tekemällä vähene. Päinvastoin. Keskeneräiset ja aloitustaan odottavat parannukset odottavat yhä suuremmalla paineella tulemistaan; koko yhteisökylää luonnehtii nyt jatkuva keskeneräisyys ja sen parantelu...
Eräs vieraamme ihmetteli, että tajuattekohan te edes itse, miten outoa on asua jossakin jurtassa? Ennakkoluuloton lapsemme taas pitää sitä täysin normaalina, huolehtii jopa kaksivuotiaan itsetietoisuudella lelunsa sisälle ennen sadetta. Toinen vierailija oivalsi, että tällaiseen elämänmuotoon on niin helppo kehitellä kaikenlaisia pieniä parannuksia ja mukavuuksia – kun ei ole sähkö- ja vesijohtoja, suuri muuripata ulkona ja savesta muurattu leivinuuni piirakanpaistoon olisivat hauskoja, uusi jurttaterassi ja niin poispäin – mutta ne kaikki eivät koskaan tule olemaan valmiita; elämä on kuitenkin elettävä tässä ja nyt, pikkuhiljaa kehkeytyen. Joka päivä on syötävä ja tiskattava – ja hyvinhän se sujuu; toiset haikailevat mikroaaltouunia, mutta kiehuu se puuro kattilassa heilläkin. Toki aina on parannuksen varaa: siisteystarpeen koittaessa minunkin tulee siivottua yhteistalosta toistenkin sotkut; oman työn viedessä kirjoitusvaihteelle taas jäävät omatkin tiskit muumi-tolalle (muumimammahan seikkailulle lähdettäessä, jossain vanhassa sarjakuvassa, työnsi likaiset astiat sohvan alle odottamaan että ne sateella vietäisiin ulos peseytymään) Taitaapa jurtan tiskikatoksesta nytkin löytyä joku pinttynyt kattila likoamasta. Siispä tervehdin tätä sadetta ilolla – ja syksyn tuuli, mikä puhdistava puhallus!
xxxxxx
OSA 10.
28.8.2008
Toisinaan se luova hulluus, joka saa ihmisen Suomen oloissa muuttamaan jurttaan, tuntuu vain ihan tavalliselta hulluudelta. Suurin ongelma ei niinkään ole lämpö, onhan meillä halkoja ja kelpo kamiina, mutta sadeveden kanssa on aina jotain säätämistä. Katto on yhä vain vahaamatta, mutta uusi välikatto onneksi pitää veden toistaiseksi ja vanhasta kankaasta on nyt pesty noet ja taivaanroskat pois. Syksy sateineen on väistämättä alkanut - mutta odottelen silti sinnikkäästi intiaanikesää. Ja kaikesta huolimatta, nautin tästä vapaudesta olla ja kirjoittaa oman aurinkopaneelin sähköllä pyöreässä kangaspeitteisessä majassamme, tuulen, lintujen ja sähköyhtiön helikopterin humistessa ulkona metsässä.
xxxxxx
OSA 9. 25. heinäkuun hellettä
Yhteisökylän rakennusmailta kaikaa sellainen kilkatus ja pörinä, että valmiissa jurtassa asustelu tuntuu aivan luksukselta. Ainakin nyt, kun on kesä, kun aurinko paistaa kattokruunusta sisään, iltahelokit tuoksuvat öisin ja katiska pursuaa kalaa. Hämynotko rakentuu pala palalta, henkäys henkäykseltä kodiksi.
Pyöreä muoto ehkä todellakin generoi pyöreitä ajatuksia: iltana muutamana Lempilintu 2 v. seisoi puutarhassa pyöreällä ruokopohjalla, jossa jurtta viime kesänä oli, katsellen taivaalle ja kysyi: ”Äiti, pyöriikö tää ulko?” Täällä me pyörimme pientä kehräämme tähtien alla, ja jurttahaaveet monentuvat yhteisökylän väestön keskuudessa – sitäpaitsi eräskin pyöreä pölkkysavitalo nousee hyvää vauhtia tammikalliolle...
Niin, ja jurtan katto on edelleen vahaamatta. Jotenkin täällä pressun alla on ihan viihtyisää, ja sainpahan tehtyä ulos tulisijan kirkkoherran savimassalla, jottei kokkaillessa kuumuus jää turhaan jurttaan hohkaamaan.
xxxxxx
OSA 8, jälkeen juhannuksen
Hyväuskoisista vakuutteluistamme huolimatta, koko yön ja seuraavan aamupäivän sade lannisti jurttamme kattohuovat. Niinpä niin, jurtta on ollut vedenpitävä koko alkukesän - eli niin kauan kun ei satanut. Markiisin läpi vesi tihkui aikanaan huopiin ja yön aikana loppumaton tip-tip-tip sai meidät haahuilemaan jurttaa ympäri pesuvateja ja kattiloita vuotavien kohtien alle tähtäillen. Pakko oli myöntää myös karvas totuus: myös katto on hiukan nafti eikä riitä koko ympärysmitalta seinän päälle. Vedimme kaksi pressua katon yli - savutorven jätimme kuitenkin esiin - ja karkasimme kesälomareissulle kotiseuduille. Erilaiset katonparannusideat pulppuavat, ja suunnittelemme myös uutta pesää. Palajamme kattoparanteiden kanssa toivoen, että joku ruukkuyrteistäme on vielä hengissä meitä odottamassa.
xxxxxx
OSA 7. 12.6.
Vihdoinkin sadetta! Velkuan saaristolaisyhdistyksen kyläilijät toivat sen tiistaina tullessaan, ja samalla tehtiinkin tämän jurtan vierasennätys, kun parikymmentä naapuria istuutui sisään pullakahveille. Hyvin mahdutiin ainakin omasta mielestäni.
Sade ilmoittikin meille nyt olevan passeli aika ruveta paikkaamaan kesken jäänyttä katon reunaa. Onneksi kamiina kuivaa minkä huolimattomuutemmeon kastellut. Nuutuneet kasvit saavat kaipaamaansa vettä, itse olin kyllä jo peräti tottunut tuohon aurinkoiseen helteeseen, jota meille on suotu jo viikkotolkulla.
Vaan mikäpä täällä istuessa risuilla lämmitetyn hellan lämmittäessä selkää. Tänä aamuna kannettiin kirjoituspöytäkin sisään, joten kalustus alkaa pian olla täydellinen. Kuvassa näkyy keittiön - mongolien "naisten puolen" - hyväntuulinen sotkuisuus.
xxxxxxx
OSA 6. 9.6.
Kaiken kuivaava merinen tuuli ei tunnu enää eksoottiselta - kuivuvan ojan pohjalta uhoaa sama mutainen tuoksu kuin itäisen suomeni soilta. Kotimme on muuttunut kukkeaksi kesäksi, helle ja kärpäset; yön kummalliset äänet; laiskaksi venyvät myöhäiset iltapäivät Alitalon hämärässä tai kasvimaiden kirkkaudessa.
Kaikki tahtovat kaupungista Livohkaan: ihmisiä tulee ja tulee, ja vähemmän menee. Ne jotka lähtevät taas tulevat kuitenkin heti kohta takaisin. Yhteisruokailu, communion, kokoaa meidät yhteen – indoeurooppalaisten kielten yhteisö-sanakin (latinan communitas) juontuu alun perin yhdessä syömisestä. Tosin sekin on vähentynyt vain lounaaseen, päivällistä taas laitetaan spontaanilla kokoonpanolla satunnaisissa paikoissa. Olemme desentralisoituneet: ateriat ja ihmiset kokoontuvat kaikkialla pitkin mantujamme. Ihmiskorttipakka sekoittuu ja yhteisöllisyyden rakentamista on pohdittava jälleen, mitä me haluamme ja haaveilemme, kuka mitäkin.
Tänään tulivat hevoset ja lampaat, maiseman kaunistajat. Ja viereinen linnunlaulumetsä kolopuineen, jota haavelin suojeltavaksi, saa tiipiillisen elämäntapaintiaaneja eläimineen suojateikseen. Sehän muuttuukin keräilysuojelualueeksi Brasilian tyyliin! Amazonian sademetsää nimittäin suojellaan keräilysuojelualueilla, joissa saa harjoittaa perinteistä keräilyyn pohjautuvaa elämäntapaa. Alkuperäiskansat ja kuminkerääjät suojelevat samalla metsiä laittomilta hakkuilta. Ovathan ihmiset osa luonnon monimuotoisuutta, ja metsäläiset metsää, samoin täällä niin kuin muualla.
xxxxxxx
Jurttahurtta Taika ja hoitoon matkaava Lempilintu
OSA 5. 20.5.
Nyt se on siis totta: jurtasta on tullut koti. Vasta sen myötä oivalsin, kuinka pitkältä unelma on kantanut – johan me sidoimme ensimmäiset seinäristikot sinä talvena, kun olin raskaana. Ajatus jurtan tekemisestä taisi muodostua päärakentaja Villen mielessä jo kesällä 2005, muutaman Suomen suvessa näkemämme jurtan innoittamana.
Ensin oli ajatus jurtasta, sekä ajatus Hämynotkosta tulevana kotina. Kodinpaikkaa suunniteltiin kalliolle katselemaan Hämynotkon puutarhaan, ja mietittiin pyöreää seinää seuraamaan kallion reunaa. Nyt siinä seisookin jurtan pyöreä hahmo. Ja talosuunnitelma elää, muuttuu, me tunnustelemme maata ja vettä, kiviä ja puita, kuinka asettua asumaan juuri tähän. Tällaista voi olla rakentaminen yhteisökylässä. Mieleen tulee vuosia takaperin TV:ssä pyörinyt ”avaimet käteen”- talopaketin mainos: tasoitetulle nurmikentälle tipahtaa taivaalta valmis talo. Täällä talot eivät ole helikopterista pudonneita: ne kasvavat vuorovaikutuksessa paikan kanssa, paikan henkeä kuunnellen ja sitä muovaten.
Koiranpennun saapuminen uuteen laumaansa, siis meille, pakotti meidät (onneksi) saattamaan jurtan asumiskuntoon viime keskiviikkona: alle 9-viikkoinen pentu pääsi suoraan uuteen kotiinsa asumaan. Itse häivyin heti viikonlopuksi Sosiaalifoorumiin Tampereelle ja Villekin joutui töihin. Tuntui kuitenkin mahtavalta saada sijoittaa itsensä jälleen yhdellä tavalla maailmankartalle. Värikkäät keskustelut Amazonin sademetsää puolustavien keräilijöiden ja Brasilian maattomien kansanliikkeen aktivistin kanssa, joiden tulkkina toimin, loivat kohtalonyhteyttä ympäri planeetan. Eteläisen pallon puoliskon luonnonvarojen pääasiallisina kuluttajina me täällä pohjoisessa olemme itse asiassa etelälle velkaa: siellä kansa näkee nälkää ja kärsii suurmaanomistajien etuja valvovien brutaalista väkivallasta, ja tärkein syy tähän on pohjoisten ”kehittyneiden” maiden elintason ylläpito. Omavaraiset perheviljelmät ja pienet ruuantuottajat häädetään alta pois, jotta suurplantaaseilla voidaan tuottaa soijaa pohjoisiin maihin sian- tai karjanrehuksi tai vaikkapa eukalyptusta selluntuotantoon, jota kulutustasomme ylläpito vaatii. Vaikka Brasiliassa yli 80% väestöstä on ajettu kaupunkeihin, ei monokulttuurien nopeasti kuluttama viljelyala riitä, vaan sademetsää hakataan koko ajan enemmän.
Tällä vauhdilla planeetan luonnon vuosittainen kantokyky ylitetään kulutuksen määrässä jo vuoden alkupuoliskolla. Tehotuotantoon perustuva talouden malli on siis kyseenalaistettava kaikkialla maapallolla, ja loputtomasta tuhlauksesta on tehtävä loppu! Nykyinen järjestelmä vain ruokkii edelleen sitä kuvitelmaa, että ilman uusimpia tavaroita elintaso ei riitä; että elämän suurimpia ihanuuksia on shoppailu ja unelmat luodaan mainoksissa ja marketeissa, vai oliko muitakin innoittajia…? En kuitenkaan tarkoita saarnata mitään köyhyyttä tai askeesia. Suuressa rikkaudessa täällä eletään jurtassakin, mutta elintason mittarit määrittelemme itse. Kalustusta löytyy – vaatearkku ja astia-arkku, Annin vaatekaappi ja sänky, pieni ruokakaappi ja muuta pientä. Valurautakamiinan levyillä porisee kahvivesi ja iltapuuro, ja suuremmista ruokavarastoista ei tarvitse huolehtia, kun luomuisa yhteiskeittiö pelaa vielä Alitalossa.
Elämää kuin mökillä, mutta metsän sisässä: aamuöisin korppi raakkuu lähellä kuin sängyn lai
Edellinen: Livonsaaren leipomo
Seuraava: Yhteisökylän yleisiä periaatteita